May
12
“Muotoa etsimässä” on syntynyt
Filed Under Uncategorized
“Onnea etsimässä” on pitkien monisanaisten vuodatusten paikka. Kuvia nähdään postauksissa kerran puolessa vuodessa ja se on ihan hyvä niin.
Olen pitkän aikaa halunnut kirjoitella ja postailla kevyemminkin, mutta toisaalta kevyt postailu istuu tähän blogiin hyvin hyvin huonosti, joten päätin perustaa itselleni kakkosblogin.
“Muotoa etsimässä” on avattu, mutta on toistaiseksi lähinnä tyhjää täynnä. Tähän tulee muutos mahdollisimman pian.
PS. Narautan itseni ko. blogin avauspostauksessa ilmoittamalla henkilöllisyyteni. Miltäs nyt tuntuu, oi armas lukija?
Apr
22
Otsikkossa esitetty kysymys on monien mielestä varmasti vähän sama kuin kysyisi ”what about all the good things Hitler did?” Allekirjoittaneen näkökulmasta talouden taantumassa (jonka pitkät näpit ovat osuneet aika kivuliaasti myös omaan talouteeni) on kuitenkin olemassa myös hyviä puolia - rahanpuute nimittäin pistää miettimään ja kyseenalaistamaan omaa arvomaailmaa ja prioriteetteja entistä enemmän. Mistä onni tulee ja onko se lopulta juuri ollenkaan rahaan sidonnaista?
Luonnollisesti kaikilla meillä on tietyt perustarpeet ja on aika hankalaa keskittyä muuhun jos katto pään päällä on uhattuna ja elää nälässä. Toisaalta likipitäen kaikki muu onkin sitten enemmän tai vähemmän omasta asenteesta kiinni. Olen havainnut, että omalla kohdallani taloudellinen menestyminen ei välttämättä johda useinkaan kovin hyviin ja kauniisiin asioihin, koska ryhdyn lähes automaattisesti antamaan turhan paljon painoarvoa täysin toisarvoisille asioille elämässäni. Ryhdyn tekemään sellaisia ”investointeja onneen”, joilla ei itseasiassa ole mitään tekemistäni onnellisuuteni tai onnettomuuteni kanssa.
Nousukausi teki minusta läskin. Kun rahaa on, niin turpaansa tulee tungettua ties mitä täysin yli oman tarpeen ja niinpä elopainoni kipaisikin sadan kilon toisella puolella. Vallitsevan taantuman sivutuotoksena olen nyt 13 kiloa kevyempi versio itsestäni ja varsin tyytyväinen siihen. Nälkä on varmasti hattumainen tunne jos siinä joutuu olemaan jatkuvasti, mutta samalla se on myös tunne johon kaikkien meistä pitäisi aina toisinaan ottaa tuntumaa. Onni ei ole sitä, että heittelee pötsiinsä jatkuvalla syötöllä loputtomasti paskaa eikä ”korkea elintaso” ole lihavuutta. Herkullista ruokaa ei ole pakko saada syödä liikaa ja liian usein. Sama soveltuu moneen muuhunkin asiaan; ”ainoastaan vähän liikaa on riittävästi”-ajattelu tuntuu olevan usein pinnalla ja mielestäni se on taantumuksellista.
Kun saa liikaa mitä tahansa se lakkaa hyvin nopeasti tuntumasta yhtään miltään. Olipa kyse sitten aikuisista tai lapsista, niin uusien lelujen hankkiminen jatkuvalla syötöllä ei piristä elämää parin tusinan lelun jälkeen enää mitenkään. Niitä uusia lakkaa pitämästä arvossa nopeammin ja nopeammin ja vanhat (jotka usein nekin ovat lähes käyttämättöminä jossain) painuvat täysin unholaan. Oletko rahaton ja tekemistä vailla? Avaa kaappisi. Todennäköisyydet ovat sen puolella, että niistä löytyy paljon sellaista puuhasteltavaa, josta olit jossain vaiheessa hyvinkin innoissasi. En toki oleta kaikkien toimivan samoin kuin minä, mutta en usko olevani kovinkaan ainutlaatuinen tavassani siirtyä uusien innostumisten aiheiden pariin jo siinä vaiheessa kun en ole vielä niiden vanhempienkaan kohdalla edes päässyt siihen palkitsevimpaan vaiheeseen jossa oikeasti osaisin tehdä niiden parissa taidokkaasti asioita.
Vaaditko liikaa? Ainakin omassa kaveripiirissäni on usein ilmassa surkuttelua siitä kuinka jonkun asian harrastaminen ei ole yhtään palkitsevaa kun harrastusväline ei ole sitä viimeisintä mallia ja siinä ei ole sitä ja tätä uusinta tingelitangelia. Näin siis siitä huolimatta, että realistisesti ajateltuna oma taitotaso harrastuksessa on reippaasti alle harrastusvälineiden laadun mahdollistaman tason. Niinpä olisi joskus ihan paikallaan pysähtyä hetkeksi ja miettiä mikä sitä omaa harrastamista ja siitä saatuja elämyksiä oikeasti rajoittaa. Usein se ei ole se väline vaan ihan muut asiat ja sen havaitseminen on paluu takaisin tielle, jota kautta elämyksiä on jälleen tarjolla ilman lisäinvestointeja.
Ilman rahaakin voi tehdä vaikka mitä, mutta se vaatii vähän mielikuvituksen käyttämistä. Mielikuvituksen käyttäminen taas ei ole ollenkaan paha asia vaan paljon kehittävämpää kuin kaiken saaminen valmiiksi pureskelluissa paketeissa. Onni ei ole omistamista, ostamista, kilpavarustelua tai kilpaa muiden kanssa asioiden kokemista ja jos joskus tuntuu olevan, niin on taas aika katsoa peiliin ja palata perusasioiden pariin.
Minulle on onni on uuden luomista (maalaamista, kirjoittamista ja monenlaisten asioiden kehitystyötä), hyviä hetkiä mukavien ihmisten seurassa, positiivista ajattelua, uskoa omaan itseensä, itsensä kehittämistä ja auringonpaisteisia päiviä. Tietyn pisteen jälkeen taloudellinen menestyminen lähinnä syö onneni kuormasta, koska katseeni harhautuu toisaalle niiden asioiden parista joilla on oikeasti väliä. Kykenen keskittymään rajalliseen määrään asioita kerralla ja mitä harvempiin asioihin keskityn sitä enemmän saan niistä irti.
Aika vapauttaa itsensä turhasta on ollut jo pitkään ja taantuma sinänsä negatiivisena juttuna kääntyy tässä positiiviseksi asiaksi. Kulutusmahdollisuuksien pienentyminen kassavirran pienentymisen mukana pistää miettimään tarkemmin mihin kuluttaa ja saamaan enemmän iloa vähemmästä. Övereiden vetämiseen tottuneelle kansallemme se tekee ihan hyvää se, joten eipä muuta kuin ”Viva la Recesión!”
Apr
16
Rasismin uudet kasvot
Filed Under Uncategorized
Viimeisimmän vuoden aikana moni-/multikulturismi (eli siis kai se, että ihmiset koittavat elää ja toimia yhteiskunnassa yhdessä toisiaan kunnioittaen katsomatta toisen etniseen taustaan tai uskontoon) ja sen “kriitikot” ovat olleet kovasti tapetilla. Asia on tietysti sellainen, että sillä saa helposti tunteet kuumenemaan, mutta suhtaudun kieltämättä jo pikkuhiljaa aikamoisella huvituksella siihen kuinka erityisesti “monikulturismin kriitikoiden” joukossa keksitään kovasti pyörää uudestaan ja esitellään sitä loistavin silmin maailmalle uutena innovaationa.
Maiharijalkaisen nahkatukan “neekerit on perseestä”-huudon voi vetää älymankelin läpi, marinoida siihen päälle kiertoilmauksilla ja tarvittaessa vielä lopuksi valehdella vaikuttimista. Näin saadaan aikaan näennäisesti hovikelpoinen lausahdus siitä kuinka “monikulturismi on epärealismia pahimmillaan ja valitettavasti maahanmuutto aiheuttaa vakavia ongelmia maassamme, joten sitä tulee jyrkästi rajoittaa.” Haistan tuoksun parfyymin ja huokaan kun kansa hurraa näin yksinkertaisille jipoille.
On kummallista havaita kuinka helppoa kansan rivien manipulointi selkeästi on. Pitää vaan vaikkapa paketoida itsensä sellaiseen pakettiin, että vaikuttaa vastaanottajan näkökulmasta vaarattomalta ja turvalliselta ystävältä ja nostaa esiin mahdollisimman suuria uhkakuvia. “Pelko myy” on asia, joka erityisesti ison rapakon länsipuolella on havaittu aikaisemminkin ja vaikka pelolla ei tässä tapauksessa myydäkään mitään konkreettista tuotetta, niin sillä istutetaan valmiiksi pureskeltuja mielipiteitä sellaisiin päihin, jotka eivät itse koe ajattelemista tarpeelliseksi tai ovat muuten vaan lampaita luonteeltaan. Harmi sinänsä sekin, koska jos yksilöllä on edes melkein kaikki inkkarit kanootissa tai muumit laaksossa, niin tonkin osan elämästään pystyy suorittamaan ihan itse.
Kaikki monikulturismin kritiikki ei ole rasismia, mutta eipä ole rasismikaan monikulturismin kritiikkiä. Mokukeskustelun käydessä kuumimmillaan tuntuu olevan trendikästä huutaa kivusta kun saa kritiikkiä kriitiikistään; “En minä ole rasisti. Minä kritisoin ja sinä olet kapeakatseinen paska kun et sitä sellaisenaan sulata. Virhe on sinussa.” Kymmenen vuotta sitten virheen katsottiin pääsääntöisesi olevan rasistisia mielipiteitä julkisesti esittävässä ihmisessä ja hämmästyttävän tehokkaasti tämän porukan edustajat ovat nyt tehneet suvaitsevaisuudesta suvaitsemattomuutta ja nostaneet puhujanpöntölleen äänitorven, joka penää oikeuttaan sananvapauteen mutta kieltäytyy muistamasta että sanotuista sanoista on aina myöskin vastuussa.
Järjetön älämölö ja jatkuva kovaa huutaminen on varsin perseestä. Se nimittäin peittää alleen kaikki muut äänet ja niiden joukossa olisi usein paljon kuultavaa. Monikulturismi on asia, josta tulee keskustella siinä missä monesta muustakin asiasta ja puhuttavaa riittää monesta näkökulmasta, joista yhdestäkään tuskin kuullaan on absoluuttisen oikeaa, kokonaista ja kattavaa mielipidettä. Keskustelu ei voi kuitenkaan toimia niin, että oikeaksi mielipiteeksi keskustelun lopussa julistetaan sen tahon mielipide, joka jaksoi huutaa nuppi punaisena muita kauemmin.
Nuoruudessani kotikylässäni oli pilottitakkia, maihinnousukenkää ja kaljua päätä niin että oikein vilisi. Näin siitä huolimatta, että meidän kylän porukasta suurin osa ei ollut nähnyt tummaihoisia ihmisiä muuten kuin telkkarissa. Pikkunatseille ei siis “valitettavasti” löytynyt muun kuin omanväristä potkittavaa, mutta onneksi he olivat valmiita hyväksymään uhrikseen ihan kenet tahansa kunhan tämän mielipide erosi heidän omastaan. Pidin tätä porukkaa täysinä tampioina silloin kun uskalsin, mutta olen silti sitä mieltä että jopa heidän apinan raivossaan ja tyhmyydessään oli enemmän rohkeutta, asennetta ja munaa seisoa oman mielipiteensä takana kuin monien nykyajan rasistien toiminnassa.
On ryhdiltään vetelää mennä seisomaan itseään paremmin puhuvien joukkoon ja masinoida heidän puheensa toiminaan oman agendansa puolesta. Vielä ryhdiltään vetelämpää on kieltää uskonsa ja näkemyksensä kolmasti siitä kysyttäessä kuin Juudas konsanaan ja naamioitua tarpeen tullen sen kulloinkin vaatimalla tavalla oman “ilosanoman” levittämiseksi. Olen valmis hyväksymään idiotismin idiootilta kunhan idiootti itse ilmaisee ymmärtävänsä olevansa sellainen ja rasismin rasistilta kunhan rasisti sellaiseksi itsensä tunnustaa, mutta “monikulturismin kriitikoiksi” naamioituvat rasistit ovat mielestäni lauma ihmisiä, joiden kannattaisi kasvattaa selkäranka ja juosta sen jälkeen suohon.
Ensi kerralla sitten jostain vähän mukavammasta vaikka.
Jan
27
Päivä, jona ei huvittanut tehdä mitään
Filed Under Uncategorized
No, ainakaan mitään muuta kuin istua kotona kuuntelemassa musiikkia. Yleisesti ottaen jaksan kirjoitella astetta pidempiä tekstejä, mutta juuri nyt on sen verran virta loppu, ettei pysty eikä kykene.
Jos voisin tehdä mieleni mukaan, niin en menisi tänään toimistolle vaan istuisin kotona kuuntelemassa mm. seuraavia artisteja viltin alla:
- Coldplay
- Herra Ylppö ja Ihmiset
- Husky Rescue
- Scandinavian Music Group
- Justice
Mut ei. Oon aikuinen. Niinpä menen kuin menenkin sinne toimistolle. Vaikka näin puoliltapäivin edes.
Jan
13
Kuinka monta kertaa vielä?
Filed Under Uncategorized
No niin, nyt onkin sitten tullut pidettyä astetta tuhdimpi kirjoittamisbreikki ja vieläpä kesken kaiken melkoisen “nyt kirjoitan ihka oikeasti paljon ja diipisti”-uhon. Huoh. Erittäin itselleni tyypillistä. Kirjoitettavaa on kuitenkin ehtinyt taas kertymään ja jostain on aloitettava. Tänään siitä kuinka kyllästynyt olen menettämään ystäviä, kavereita ja mukavia tuttuja liian aikaisin.
Mulla ei ole mitään aavistusta siitä kuinka monta kertaa oman ikäluokkani ihmiset keskimäärin ovat joutuneet elämänsä aikana kohtaamaan ikätoveriensa kuolemia – voi olla että sitä sattuu enemmän kuin uskonkaan. Jotenkin kuitenkin kuvittelisin, ettei keskimääräinen Pertti eikä erityisesti Pirkko olisi kauhean monesti vielä kolmekybäsenä joutunut kohtaamaan sitä, ettei Panua tai Pirjoa muuten näe enää ikinä koskaan missään, koska siitä pakeni viime viikonloppuna henki. Ainakin olisi toivottavaa ettei näitä uutisia monille sattuisi kohdalle kovin usein.
Vuosituhannen alusta lähtien on tullut pyörittyä yöelämässä ja erilaisilla klubeilla varmasti ihan tarpeeksi. Siinä sivussa on väkisinkin päässyt suorittamaan keskipitkän oppimäärän vaihtoehtoisten päihteiden maailmasta ja oppinut sulattamaan sen, että niitä pyörii porukoissa. Oikeastaan se ei koskaan ole ollut itselleni kummoinenkaan ongelma, koska olen sitä mieltä että kullakin ihmisellä on oikeus päättää omasta puolestaan millä päänsä sekaisin vetää jos sellaista ylipäätään harrastaa. Harvemmat asiat ovat oikeasti ihan niin vaarallisia kuin yläasteen tragikoomisilla huumevalistussessareilla kerrottiin – tämä ei ole tarkoitettu promolauseeksi kaiken maailman paskan kokeilemiseen vaan lähinnä toteamukseksi siitä, että sen valistuksen olisi voinut aikoinaan tehdä skideille vähän fiksummin.
Jos joku haluaa joskus vetää jotain douppia, niin kyllä mä sen oikeastaan tajuan. Eskapismia voi harjoittaa monin keinoin ja mikäs helvetti mä nyt olen muiden tapoja tuomitsemaan. Täysin leväperäistä suhtautumista omaan hyvinvointiin ja terveyteen en kuitenkaan tajua niin millään. Miksi vitussa mieli ja/tai keho on pakko puskea niin äärirajoille, että jompikumpi näistä lopulta laukeaa? Viimeisten 6 vuoden aikana tuttavapiiristäni (joka on kieltämättä aika laaja) on lähtenyt 7 nuorta aikuista saappaat edellä. Osa näistä oman käden kautta pään lauettua, osa samalla metodilla järjestettyään itsensä sen verran suurin hankaluuksiin douppipiirien kanssa ettei muutakaan vaihtoehtoa kai sitten enää lopulta tuntunut olevan ja osan kroppa on vaan yksinkertaisesti haistattanut vitut loputtomiin jatkuville viikonlopuille. Yksikään ennen aikojaan kuolleista ei ole ollut sydänystäviäni, mutta kyllä se silti mielen matalaksi vetää ja myös suututtaa aivan hemmetisti.
Ambulanssilla kolmatta kertaa bileistä pois ja tällä kertaa matkalla sydän pysähtyi kaksi kertaa. Saivat kuitenkin käyntiin uudestaan. Luulisi, että neljättä kertaa ei tämän tarinan sankarille enää tulisi. Luulisi, että sitä ymmärtäisi käyneensä ihan liian pitkällä ja ettei ensi kerralla välttämättä enää ole ollenkaan yhtä hyvä tsägä tämän asian suhteen. Jos kaikki lanssireissut ovat vieläpä sen yhden tietyn huumausaineen aiheuttamia, niin ei tarvita ruudinkeksijää ymmärtämään että sen kanssa kikkailu on tulella leikkimistä.
Aivan lähiaikoina lähti taas yksi bilekavereistani. Todella hauska ja ystävällinen mies eikä juuri itseäni paljonkaan vanhempi. Näille uutisille tuppaa valitettavasti vähän turtumaan (joka kuullostaa varmaan ihan kauhealta erityisesti lähemmistä ystävistä) ja muutaman ruumiiksi päätyneen jälkeen uudesta tällaisesta kuullessaan tulee lähinnä poltettua tupakka vitutukseen. Tällä kertaa vitutti kuitenkin sen verran tuhdisti (kuten ekstensiivisestä kiroilusta voi huomata), että päätin kirjoittaa asiasta. Enää koskaan en näe eturivissä aivan liian lähellä kaiuttimia tanssimassa miestä, joka oli itse aurinko kaikille läsnäolijoille. Enää koskaan emme häneen kanssaan juttele niitä enkä kuule tiettyä heleää naurua. Se on aivan perseestä ja hankalaa hyväksyä.
Monta tarvitaan, että viesti alkaa menemään perille? Miksi tästä viimeisimmästään ei taaskaan todennäköisesti kukaan opi yhtään mitään? Olis ihan hauskaa nähdä tapahtumassa edes sellainen pieni asia, että tiettyjen nestemäisten huumausaineiden kanssa spedeily jätettäisiin vihdoinkin taakse. “Vaikea annostella”, “yliannostus on hengenvaarallinen” ja “hyvin arvaamaton alkoholin kanssa” eivät mun korviini kuullosta suoranaisilta suosituksilta.
Jollain fiksummalla on varmaan tästä enemmän sanottavaa. Mulla ei oikeastaan ole ja niinpä voisin lopetella hieman poikkeuksellisesti Verven lyriikoita lainaten.
“Now the drugs don’t work
They just make you worse
But I know I’ll see your face again”
Lepää rauhassa S.
Oct
30
Syvät kelat #2: Äidilleni / äidistäni
Filed Under Uncategorized
Jotta tämä blogi olisi tarpeeksi kirjoittajansa kaltainen, niin se toimii hyvin pitkälle elämäni tavoin; aikomukset ovat pääsääntöisesti hyvät ja spontaaneja ideoita päästellään suusta ulos kovaa tahtia täysin siitä välittämättä ovatko ne vielä valmiita muiden kuultavaksi vai eivät. Valitettavasti ideoiden ja aikomusten tuottamiselle itse laatimani aikataulu pettää usein pahasti. Niinpä tämäkin kirjoitus on jo kaksi päivää myöhässä. Sekä kirjoituksen että muidenkin projektien hyväksi luettakoon kuitenkin se, että ne yleensä valmistuvat ennemmin tai myöhemmin kuitenkin eikä kukaan ole toistaiseksi menettänyt henkeään niiden myöhästymisen johdosta.
Alunperin olin ajatellut kirjoittavani 30-vuotisen taipaleeni potentiaalisesti merkittävimmästä yksittäisestä kanssakulkijasta jo tammikuussa. Äitini täytti silloin viisikymmentä ja se jos joku olisi lienee ollut sopiva hetki avautua häntä kohtaan tuntemastani kunnioituksesta ja arvostuksesta, koska tällaisina “elämän merkkipaaluja”-hetkinä jopa miehillä on oikeus herkistellä hetki. Kyseisen tapahtuman aikaikkuna voidaan kuitenkin jo laskea sulkeutuneeksi, joten jään ilman tekosyitä puhuessani siitä kuinka tärkeä äitini minulle on.
En ole koskaan päässyt tarkasti perille siitä, mitkä olivat äitini vaikuttimet hänen tehdessään isäni kanssa päätöksiä esikoispoikansa kasvattamisen linjoista. Olen jälkeenpäin kuullut, että pienenä lapsena minulle pyrittiin vastaamaan kaikkiin tekemiini kysymyksiini kattavasti ja uskon että niitä on ollut tarjolla tavattoman paljon. Sen muistan jo itsekin, että niin kauan kun olen pystynyt keskustelemaan ja väittelemään asiosta edes jollain tasolla on keskustelua ja väittelyä riittänyt. Pääsääntöisesti vastaväittäjänä ja pidempien keskustelujen kumppanina on ollut nimenomaan äitini, joka ilmeisesti jakaa viehtymykseni väittelemiseen pelkästä väittelemisen ilosta. Edes aiheella ei usein ole ollut suuren suurta merkitystä kunhan oman näkemyksensä (joka on saattanut syntyä pienessä hetkessä ainoastaan kyseistä väittelyä varten ilman sen pidempiaikaista omaksumista osaksi omaa ajatusmaailmaa) tueksi on löytänyt hieman hataraa paremmat perusteet.
En muista, että äitini olisi koskaan pyrkinyt ohjaamaan minua yksityiskohtaisesti elämänvalinnoissani. Tästä olen hänelle erityisen kiitollinen; olen saanut tehdä itse itseni ainakin hänen suuntaansa. Useimmat läheisemme tarkoittavat varmasti pelkästään hyvää koittaessaan tunkea meitä pieninä ihmisinä itseämme pienempiin tiettyyn suuntaan vieviin putkiin. Nämä putket kun vievät lapsen kohti sellaista aikuisuutta, joka näiden aikuisten itsensä mielestä on hyvä ja tavoiteltava. Valitettavasti tästä seuraa pääsääntöisesti kahdenlaisia lopputuloksia; ihmisiä, jotka eivät koskaan opi itse löytämään omaa tietään maailmassa ja ihmisiä, jotka löytävät sen kyllä, mutta oppivat olemaan jakamatta sitä millään tavalla läheistensä kanssa - kumpikaan näistä lopputuloksista ei ole kehumisen arvoinen. Niinpä olenkin onnellinen ollessani hyvin pitkälti omanlaiseni ja itseeni vikojani myöten suhteellisen tyytyväinen yksilö.
Raivaan, tasaan ja päällystän oman tieni ja voin keskustella sen suunnasta äitini kanssa, joka saattaa kyseenalaistaa joitain valinnoistani, mutta ei juuri koskaan tuomitse niitä. Jopa “Onnea etsimässä” oli idea, jonka otin ensimmäiseksi puhelimessa puheeksi juuri hänen kanssaan. Asiaan liittyvästä keskustelustamme mieleeni painui parhaimmin kohta, jossa vastasin ymmärtäväni kyllä saavani kirjoitteluistani todennäköisemmin paskaa niskaan kuin onnitteluja ja suurta kiitosta. Ideoistaan on mukavan turvallista keskustella kun tietää, että vastapuolena on taho, joka haluaa ainoastaan varmistaa että näen niihin liittyvät potentiaaliset sudenkuopat, mutta ei pyri taivuttamaan sudenkuopattoman ja tasaisimman mahdollisen tien kannalle “ihan varmuuden vuoksi.”
Äitini suuntaan uskallan myös olla näin aikuisiällä asioista paskana, joka ei ole mitenkään itsestäänselvyys. Turvalleen rumasti tuiskahtaminen tärkeäksi kokemissaan asioissa on tarpeeksi kivuliasti silloinkin kun sitä ei ole näkemässä kovin moni ja niinpä näistä asioista koetun kivun määrästä ei paljon tule toreilla huudeltua eikä selitettyä vaikka mustelmista kysyttäisiinkin. Äitini edessä voin olla sielu vereslihalla, koska tiedän ettei hän pidä sitä heikkoutena eikä varsinkaan varastoi näitä hetkiä käytettäväksi aseina myöhemmin. En ole koskaan joutunut hetkeään epäilemään, että minua pidettäisiin epäonnistujana sellaisinakaan hetkinä, joina olen itseni sellaiseksi perinpohjaisesti tuntenut milloin minkäkin ilman köyttä tehdyn bungee-hypyn päätyttyä kasaksi pahanmakuisia pannukakkuja sen aiemmin mainitun tien pintaan.
Äitini on aika kova tyyppi. Hän tuoksuu enemmän ratakiskolle kuin pullapitkolle, mutta osaa nauraa aurinkoisesti hyvälle tarinalle, itselleen ja elämälle. Pullapitkon saa kaupasta kahdella eurolla ja kahdellakympillä jo ison kasan, mutta näitä tiettyjä jämäköitä mammoja ei tehdä liukuhihnalla ja niinpä koenkin itseni ja veljeni onnekkaiksi meitä kohdanneesta lottovoitosta.
Loppuun olisi mukavaa keksiä jotain napakkaa sanottavaa, mutta korkealle arvostamaansa ihmistä ei oikein osaa tiivistää puoleentoista sivuun tekstiä – saati sitten kahteen lauseeseen. Sanottakoon niiden sijaan siis kaksi asiaa, jotka tulee sanottua varmasti liian harvoin; kiitos kaikesta, olet rakas.
Oct
27
Jokainen edes joskus Seiskaa varteenotettavampaan mediaan vahingossa perehtynyt tunnustanee nykyään täysin kiistämättömäksi faktaksi sen, että länsimaalainen tapa elää ja kuluttaa on ekologisesti ja moraalisesti täysin kestämätön. Rapakon takana tämäkin asia on niin monien muiden lailla viety huippuunsa; jos koko planeetan populaatio eläisi yhdysvaltalaisittain tarvittaisiin viisin-kuusinkertaisesti sen verran resursseja mitä tällä pallolla on meille annettavaksi. Näin siis ilmeisesti siinä tapauksessa, että repisimme kotiplaneetastamme irti kaikki sen luonnonvarat viimeistä pisaraa myöten mahdollistaaksemme itsellemme keskimääräisen jenkkimeininki-elintason. Koska maapalloja on vain se yksi ainoa, niin on itsestäänselvää että suurimman osan meistä on tultava toimeen huomattavasti jenkkimeininkiä vähemmällä mikäli täällä meinataan potkia eteenpäin vielä ylihuomista pidemmälle.
Suomalaiset eivät ole kuluttamisessa aivan yhdysvaltalaisella tasolla, mutta eivät myöskään niin mainittavasti parempia, että olisi syytä juhlaan. Täälläkin on jo pitkään markkinoitu ihmisille ideaa siitä, että kuluttaminen ja omistaminen ovat tie onneen. Pikanttina yksityiskohtana myönnettäköön että, allekirjoittanutkin saa itseasiassa elantonsa markkinapellen hommista; hieman yksinkertaistaen voin taloudellisesti sitä paremmin mitä tehokkaammin onnistun myymään asiakkaideni tuotteita heidän asiakkailleen. Hyvästä menosta kertoo paljon se, että sekä tiedostaen että tiedostamattomasti yksilön arvo (yleisesti ja suhteessa omaan arvoon) määritellään pitkälti sen mukaan kuinka tehokkaasti hän pystyy osallistumaan jatkuvaan kulutusrumbaan. Yksittäinen isompikaan ostos kun ei tee kenestäkään kovaa ja kadehdittavaa mimmiä tai jätkää kuin joksikin aikaa ja oman sosiaalisen statuksen ylläpitäminen vaatii aina vaan uusia investointeja kaikkeen sellaiseen paskaan, josta suurinta osaa kukaan meistä ei todellakaan tarvitse.
Vuosien saatossa on usein tullut mietittyä omaan elintasoon liittyviä asioita. Onko oikein pyrkiä ansaitsemaan mahdollisimman paljon rahaa (l. “menestyä”), jotta voi kuluttaa yhä enemmän yli oman absoluuttisen tarpeen? Tuleeko omalle turhamaisuudelle antaa periksi vai onko syytä asettua vastarintaan sitä vastaan? Jälkimmäinen vaihtoehto on eittämättä moraalisesti oikeampi, mutta sosiaalisesti vähemmän hyväksytty. Mikäli päättää olla olematta tässä asiassa ympäröivän yhteiskunnan kaltainen päätyy liki väistämättä tietynlaisen hylkiön asemaan, koska suurin osa muista ihmisistä ei elämääsi tarkastellessaan pidä sitä samalla tavalla onnistuneena kuin pitäisi pyrkiessäsi samaan kuin kaikki muutkin ja onnistuessasi pyrkimyksessäsi.
Johonkin korkeampaan voimaan uskomisesta olisi kerrankin hyötyä. Silloin sitä voisi uskotella itselleen, että palkinto moraalisesti oikeista elämänvalinnoista tulisi edes kuoleman jälkeen. On varsin nihkeää ajatella kaiken loppuvan kuolemaan, koska silloinhan kaikesta yleisesti hyväksytystä perseilystä ei joudu millään tavalla vastuuseen. Helpointa olisi siis olla ajattelematta koko asiaa ja kuluttaa reikä päässä siinä missä suurin osa muistakin. Jos omatunto vieläkin painaa jälleen uutta tarpeetonta esinettä ostaessa, niin mielensä voi rauhoittaa tietämällä sen etteivät edes jälkipolvet syyllistä tästä perseilystä juuri minua tai sinua vaan meidät kaikki osoittaessaan sormella taaksepäin ajassa syyllisiä etsiessään. Ajattele kuluttamista onnen edellytyksenä ja väistä parhaasi mukaan ajattelemasta sitä oireena jostain syvemmästä ongelmasta, koska autuaita ovat yksinkertaiset ja keskenään yksimieliset. Jos suurin osa populaatiosta pitää “mikään ei riitä”-ajattelua kuluttamisen suhteen oikeana, niin eihän majoriteetti voi olla väärässä?
Kotikaupunkini uusin automarket sisältää osaston, jonka yläpuolella roikkuvassa banderollissa summataan yhteen englanninkieliseen lauseeseen se tapa ajatella, jossa mennään mielestäni eniten päin persettä.
“Luxury is the ultimate comfort.”
Onko?
Oct
26
Teemaviikko: diippeily
Filed Under Uncategorized
Kun on jonkin aikaa kirjoittamatta alkaa päähän patoutua enemmänkin tavaraa odottamaan ulospääsyä. Niinpä huomenna tässä blogissa alkaa teemaviikko, jonka aikana pitäisi joka päivä saada jotain julkaistua. Teemana toimii diippeily ja niinpä kirjoitusten sisältökin on vähintäänkin mukasyvällistä päämäärätöntä pohdiskelua.
Sep
26
Naamakarvat osana identiteettiäni
Filed Under Uncategorized
”Parta antaa kuvan itsenäisestä, päättäväisestä ja neuvokkaasta uranuurtajasta, joka on valmis, halukas ja kykenevä tekemään miehisiä asioita.”
- Beards.org
Enimmän osan siitä ajasta, jona kasvoistani on puskenut pihalle karvaa olen käyttänyt tätä ominaisuutta vaikuttajana ulkonäköni muokkaamisessa. En aivan tarkalleen muista koska päätin ensimmäisen kerran suunnitelmallisesti kasvattaa itselleni parran, mutta täydellä varmuudella se tapahtui jo ennen kymmenisen vuotta sitten taakse jäänyttä asepalvelustani. Muistanpa ihan piruuttani tehneeni armeijassa ollessanikin virallisen lupa-anomuksen parran kasvattamisen sallimiseksi poikkeusluvalla sillä perusteella, että niihin aikoihin kävin näyttämässä naamaani erään lyhytelokuvan mitättömässä sivuroolissa. Jostain kummallisesta syystä luvan myöntäminen katu-uskottavan parran kasvattamiseen ei esimiesteni mielestä ollut perusteltua viiden sekunnin vilahdusta varten.
Yleensä sporttailen ympäriinsä ylpeänä leukaparran omistajana ja tuulessa heilumassa on vuosien saatossa ollut jotakuinkin kaikkea mahdollista ”siististi trimmatun” ja ”moottoripyöräjengin kannattajajäsenen” välimaastosta. Parrasta on tullut merkittävä osa identiteettiäni ja habitustani paitsi itselleni niin todistettavasti myös muille. Parrattomuus on normi, joten harkittu parran kasvattaminen (olipa lopputulos sitten ”Bin Laden” tai ”Play off”) nähdään helposti kommentoimisen arvoisena asiana. Naamakarvoistani on puhuttu ”tavaramerkkinä” ja niistä on annettu muun muassa seuraavat kommentit: ”toi parta on ehkä perversseintä ikinä” (mies), ”noi sun viikset on kerrassaan hämmästyttävän törkeet hikoilija-viikset” (mies), ”aivan ihana parta äijällä” (nainen) ja ”onpas sun parta muhkeassa kuosissa… hyvällä tavalla” (nainen).
Tämän pohjalta ei liene suunnattoman ihmeellistä, että olen miettinyt sekä omaa että muiden suhdetta partaani vähän enemmänkin. Silloin harvoin kun olen enemmän tai vähemmän sileäleukainen ja vasta aloittamassa uuden parran kasvattamista valtaa mieleni helposti huoli, jonka kaltaista miehen voisi kuvitella kantavan korkeintaan sukuelimistään (”onko se riittävän iso” vehkeestä vs. ”onko se riittävän tuuhea” parrasta). Ehkä hieman kummallista, mutta toisaalta omasta mielestäni ymmärrettävää. Peniksissä ja parroissa osana miehen maskuliinisuutta on kuitenkin yksi merkittävä ero; harva mies antaa peniksensä julkisen arvostelun kohteeksi roikottamalla sitä esillä jatkuvasti ja kaikkialla. Teini-ikäisten amisviiksi-kokeiluja lukuunottamatta monikaan mies ei karvoja naamaansa kasvata mikäli ei ole aika varma asiastaan ja parrankasvustaan, joka jo itsessään kertoo aika paljon tästä asiasta.
Puolisentoista viikkoa sitten mieleni valtasi vaihteeksi hetkellinen halu nähdä leukani ja ehkäpä tehdä naamalleni jotain uutta pitkästä aikaa jollain vähän erikoisemmalla kasvatusprojektilla. Ensimmäiset kaksi päivää tämän jälkeen ulkona liikkuminen oli kummallinen kokemus – vaikka muuten oli ihan lämmintä, niin leukani kärki tuntui olevan jäässä liki tilanteessa kuin tilanteessa. Päätin rohkaista mieleni ja koittaa tehdä sen, jota olen useasti aikaisemminkin yrittänyt huonoin lopputuloksin ja ryhdyin kasvattamaan kokopartaa.
Kuvitellaanpa tilanne, jossa henkilö katsoo peiliin ja näkee siellä aivan toisenlaiset kasvot kuin mihin on tottunut. Vähemmästäkin menee pasmat sekaisin ja niinpä jo puoleentoista viikkoon on mahtunut useita ”mitäs nyt”-tilanteita. Epäsiisti sänki houkuttelee tekemään asialle jotain ja jo viime viikolla ryhdyin etsimään uudelle parralleni leukalinjaa höylän kanssa. Myös kasvojen iho on uuden tilanteen edessä ja niinpä se reagoi kutiamalla silmittömästi kellon ympäri. Nimenomaan kutina on ollut yleensä se viimeinen naula arkun kanteen, joka on pistänyt lopettamaan aikaisemmat kasvatteluprojektit eikä itsestään muutenkin epävarma fiilis asian suhteen ole ainakaan auttanut yhtään. Luovuttaminen sopii tällaiselle jääräpäälle jotakuinkin yhtä hyvin kuin teryleenihousut ja loaferit taikonauteille, joten tällä kertaa olen päättänyt kärsiä kutinan läpi vaikka väkisin.
Hakiessani päätökselleni tukea päädyin tekemään samoin kuin muutenkin teen epätietoisuuden jostain asiasta vaivatessa päätäni; googlettelin näppäimistö liekeissä. Hakutulosten joukosta löytyi paljon valaisevaa materiaalia ja olen jälleen enemmän sinut skegeni kanssa. Partaa kasvatellessa sille ei ilmeisesti kannattaisi tehdä ensimmäiseen neljään viikkoon yhtään mitään ja vasta sen jälkeen tulisi hakeutua mielellään parroista ymmärtävän parturin hoiviin etsimään sopivaa leukalinjaa. Yleisesti ottaen poskilinjalle ei ylipäätään pitäisi tehdä mitään elleivät naamakarvat ala suurinpiirtein silmien alapuolelta. Olen siis tehnyt jo kaksi virhettä, mutta onneksi ne voi helposti paikata olemalla tekemättä yhtään mitään. Nytpä tiedän senkin.
Tiedän myös sen, että maailmassa on ilmeisesti monta muutakin parrastaan syntyjä syviä pohtivaa miestä, joita yhdistää myös kova ylpeys itsestään parrakkaina miehinä. Voi kai sitä kuulua paskempiinkin kerhoihin.
Miksi siis lopulta kasvatankaan partaa? Ihan siksi, että pystyn siihen. Pystytkö sinä?
Sep
25
Sitä tietää olevansa flunssassa kun…
Filed Under Uncategorized
1) …epäilee CERNin setien hiukkaskiihdyttimen muodostaneen oman pään sisälle käänteisen mustan aukon, jonka kautta toisesta galaksista puskee loputtomasti toistaiseksi tuntematonta materiaa omaamme.
2) …jokaisen aivastuksen ilmavirtauksella voisi tuottaa tuulisähköä keskisuuren kaupungin asukkaiden vuoden tarpeiksi ja soundi muistuttaa lähinnä hävittäjälaivuetta puhkaisemassa äänivallia. Aivastaminen ilman naisten sukupuolielimiä kuvaavan slangi-ilmaisun ja alakerran sarvipäisen herran nimen välitöntä huutamista sen perään on luonnollisesti kusettamista. Jos pystyt siihen et selkeästi ole flunssassa.
3) …tuntee olonsa niin saastaiseksi ja bakteerien täyttämäksi, että päivän päätteeksi aamulla päälle laittamansa raikkaat ja puhtaat vaatteet haluaa lähinnä polttaa ulkona 200 litran tynnyrissä bensan kera ja toimittaa jäänteet haudattavaksi peruskallioon ydinjätteen mukana.
4) …on aivan sama syökö mansikkakakkua, pippuripihviä vai pieniä kiviä, koska ne kaikki maistuvat aaltopahvin ja anjoviksen lahtelaisen baarin viereisellä kusisella kujalla suorittaman pikapanon jäljiltä maailmaan pullahtaneelta äpärälapselta.
5) …voisi istua loputtomiin kylpyammeessa säkit reisiensä välissä laskemassa päälleen kuumaa vettä aivosähkökäyrän näyttäessä suorempaa viivaa kuin ameeboilla joogasalilla ja leuan roikkuessa enemmän auki kuin purentavikaisella lobotomiapotilaalla.
Ei täs muuta.
keep looking »